Suurissa tarinoissa vuorikiipeilija-sankari roikkuu yhdella kadella toverinsa kadesta, jyrkanteella josta olisi satojen metrien pudotus alas, samaan aikaan kun leijona vaanii parivaljakkoa viidakosta. Tilanne nayttaa toivottomalta ja jannitys tiivistyy.
Meidan matkamme Kilimanjaro-vuorelle sujui rauhallisemmissa merkeissa, vaikka jannittavaa se kylla oli. Sunnuntai aamuna lahdimme vaeltamaan reput selassa kohti korkeuksia. Se oli jotain aivan uskomatonta. Suurimman osan matkasta kuljimme lapi sademetsan, joita olin nahnyt vain televisiossa. Kasvillisuus oli todella ihastuttavaa, ikivanhat puut, purot ja kasvien monimuotoisuus oli jotain, mita emme pystyneet tallentamaan kameroihimme. Kuvat eivat tehneet todellisuudelle oikeutta. Useissa paikoissa kasvillisuus polun ulkopuolella niin tiheaa, ettei edes itse Tarzan olisi pystynyt liikkumaan siella. Elaimia naimme ainoastaan muutamia apinoita, muut elaimistosta oltiin 1900-luvulla metsastetty loppuun.
Kun olimme jo nousseet 3-4 tuntia kasvillisuus alkoi hieman muuttua sademetsasta harmaaseen ja koyhempaan kasvistoon. Siina maissa saavutimme maarapaamme, useat meista melko vasyneena; matka oli melkoisen raskas. Ateriotuamme paluumatka alkoi.
Matkan aikana kohtasimme muitakin matkailijoita. Niin kuin meilla, myos heilla oli pakollisena olla mukana paikallinen opas, joka usein myos kantoi osaa matkalaisten tavaroista. Oppaat ovat todella sitkeita ja jotkut kantoivat melkein itsensa kokoisia kantamuksia. Joidenkin kasvoilta kuitenkin kuvastui se vasymys ja rasitus minka se aiheuttaa. Valitettavaa, mutta totta, etta he eivat joidenkin firmojen alaisuudessa saa kunnollista palkkaa tahi ruokaa.
Joka tapauksessa matka oli mahtava, olettaisin etta taman matkan yksi kohokohdista, ja jaa todennakoisesti uniikiksi kokemukseski mieleeni maailmanloppuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti